Kehuminen

Kehumme ja kannustamme jatkuvasti lapsia, mutta osaammeko ottaa itse kehuja vastaan? Minulle se on ainakin henkilökohtaisesti vaikeaa, vaikka lasten kehuminen ja kannustaminen on minulla "verissä" ja tulee ihan luonnostaan. 

Vaikka kehuja on kiva kuulla, tulee siitä silti vaivautunut olo; toisaalta haluaisi kuulla lisää, mutta enemmänkin tekisi mieli vaihtaa puheenaihetta.

Olen kirjoittanut sisäisestä puheesta jonkin verran; siitä, että pitäisi puhua itselleen kuten puhuisi hyvälle ystävälle -ja myös kehua ystävää. Itselle nauraminen sujuu minulta hyvin, samoin anteeksi antaminen itselle suht hyvin, mutta kehujen vastaanotto vaatii vielä harjoittelemista.

Haluaisin kuitenkin oppia tuon taidon, koska jälleen kerran lapselle paras malli on aikuinen, joka osaa kehua myös itseään. Toki liiallinen ylpeys, itsensä esiintuominen ja rehvastelu on eri asia. 

Tuntuu todella kurjalta, jos oma lapsi moittii itseään liian ankarasti tai vähättelee taitojaan. Sellaisesta tulee aina fiilis, että täytyy yrittää kehua itseään lasten kuullen, jotta hekin sen oppisivat. 

Taitoa voidaan harjoitella vaikka yhdessä.

Hyvin harjoittelu tuottaakin tulosta.

Jos erehdyn ääneen sanomaan jostain omasta tekemisestäni negatiivisesti,

saattaa lapseni huomauttaa minulle, että muistapas äiti puhua itsellesikin lempeästi. Tämä on puolestaan aktivoinut keskusteluja rakentavan palautteen vastaanottamisesta, mikä taas eroaa moittimisesta tai vähättelystä. On joka tapauksessa ihanaa huomata, miten keskustelu ja tällainen tietoinen sanoittaminen alkaa näkyä arjessa ja kuulua lasten suusta.